11. marraskuuta 2010

unissani vaellan kotikaupunkini katuja,
ohitan lukuisia taloja,
jokaisen ikkunalla palaa kynttilä,
ja jokaisella on ikunnassaan verhot.


kotikaupunkini kuluneet kadut hiovat kenkini pohjia juostessani pimeässä yössä,
etsin kotiani jokaisen kadun päästä,
jokainen katu päätyy alkuun.

unissani veljeni istuu kotirappusilla minua vastassa,
hymyilee ja kutsuu luokseen.
aina astun askeleen liikaa vasemmalle,
ja veljeni hymy vaihtuu kauhistukseksi silmissä.

heittelen kiviä vanhempieni makuuhuoneen ikkunaan,
ja jokaisen kiven kohdalla valot syttyvät, 
mutta ehtivät sammua ennen kuin isäni ehtii ikkunaan.


kotikaupunkini kaduilla huudan ohikulkeville äideille, jotka kiiruhtavat eteenpäin tuulipuvuissaan lastenvaunuja työntäen.
lapsen itku peittää huutoni ja äidit rypistävät otsiaan minulle.

unissani palaan aina samalle kadulle
sille, joka nousee mäeksi ohitettuaan kotitalomme,
sille, jonka portinpielessä olen suudellut niin monet kerrat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti