14. joulukuuta 2010

kuka uskois et on olemassa surullisia keijuja?

surullisin silmin katson kuvaani, joka heijastuu linja-auton ikkunasta.
ohi kiitävät kerrostalot, kaduilla kiirehtivät ihmisjoukot, elämä.
surullisin silmin ottaa tyttöni kädestäni kiinni, vie turvaan,
ja minä nukun niin kauan, että suruni on kadonnut.

surullisin silmin silti herään seuraavaankin aamuun,
samoilla kivuilla tartun höyryävään teekuppiin, suudelmaan, jonka pitäisi unohduttaa kaiken pahan.

surua on myös kissani silmissä, joka maukuu yksinäisyyttään ikkunalaudalla ulos katsellen.
minun on niin helppo samaistua.
haluan tästä surusta pois.


surullisin silmin minä kuitenkin vien päivän toisensa jälkeen loppuun,
surullisin silmin minä kuitenkin elän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti